Jenni Mäki: Ootteks te käyny psykologilla? Ajankohtaisia ajatuksia asunnottomuustabusta

Osana nuorten pitkäaikaisasunnottomuutta Suomessa käsittelevän väitöskirjani työstämistä olen haastatellut useita henkilöitä ympäri Suomea. Kahden haastateltavan vuosien mittainen asunnottomuusjakso alkoi erilaisille sisäilman ongelmille, homeelle ja kemikaaleille altistumisesta. Vuosikausien mittainen peruskoulussa opiskelu sittemmin käyttökelvottomina kiinteistöinä suljetuissa kouluissa ja oppilaitoksissa. Uuden vuokra-asunnon listojen viereen unohdetut tuholaismyrkyt.  Ilkivaltaisesti ihmisiä täynnä olevaan porraskäytävään sumutettu tulipalon sammutusvaahto. Peruskorjattuja rakennuksia, joiden sisäilmaongelmat eivät remontin myötä loppuneetkaan ja joissa asuessa normaalit kodin sisustustavarat alkoivat viikoissa homehtua.

Mitä yhteistä on sisäilmakodittomalla ja alle 25-vuotiaana vanhemmillaan kirjoilla olevalla asunnottomalla? Kumpaakaan heistä ei ole asunnottomana virallisesti olemassa. Mutta. Joissain Suomen kunnissa on olemassa nuorena asunnottomuutta kohdanneille henkilöille erikseen suunniteltuja, kohderyhmäspesifejä palveluja. Tänä syksynä mm. Helsingissä aloitti VVA ry:n ja Sininauhasäätiön yhteishanke Nuoli, jonne on tervetullut vuorokauden ympäri kuka tahansa alle 29-vuotias ilman kotia oleva nuori. Ovat nuoret toki ennenkin ympäri vuorokauden päässeet asumispalveluihin, mutta ei ainoastaan nuorille kohdennettuihin. Kuitenkin Nuoli, kuten hyvin monet muutkin asunnottomuuden vähentämiseen kehitetyt hankkeet tai palvelut, on ensisijaisesti päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiville asunnottomille. Yhtäkään sisäilmasta sairastuneille kohdennettua palvelua Suomessa ei ole.

Sisäilmakodittomuutta ei nimittäin tällä hetkellä ole Suomessa virallisesti olemassa. Sille ei ole omaa luokkaansa asunnottomuustilastoissa. Sisäilmakodittomuudesta kärsiville henkilöille ei ole olemassa omia oireen mukaisia asumispalveluja, joissa pitkäaikaisasunnottomuuden kokemuksista voitaisiin fyysisesti ja psyykkisesti toipua ja jonka kautta tavanomaista elämää voitaisiin asunnottomuuden jälkeen lähteä turvassa rakentamaan. Sosiaalihuoltolain mukainen asumispalveluvalikko on tämän ryhmän kohdalla suurimmissakin suomalaisissa kaupungeissa käytännössä nolla. En voi olla ajattelematta, että kyse on vakavasta eriarvoisuudesta palvelujärjestelmässä, ihmisten ja heille itselleen hyvin todellisten kokemusten kieltämisestä, olemmehan valtiotasoisesti sitoutuneet asunnottomuuden vähentämiseen. Ymmärrän, että kyseessä on hankala ongelma, koska sen ratkaiseminen on potentiaalisesti hyvin kallista. Kodittomuus on näiden ihmisten elämässä ”vain” yksi elämänalue, joka vaatisi ratkaisuja. Eriarvoisuuteen sisäilmakodittomuus linkittyy viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki rahat ja säästöt on käytetty sopivien asuntojen etsimiseen ja vaihtamiseen. Työtäkin tekevillä rahat jossain vaiheessa loppuvat, koska Suomessa asuminen kuten myös asunnon vaihtaminen on kallista.

Sisäilmakodittomuutta kokeneet haastattelemani henkilöt ovat yrittäneet saada apua palvelujärjestelmästä laihoin tuloksin. Heidän ongelmansa on vääränlaisuus: oireenmukaista

palveluvalikkoa ei ole, koska valtakunnan tasolla hyväksyttyä tutkimustietoa tai -näyttöä ei ole. Yksittäisiä työntekijöitä lukuun ottamatta haastattelemani henkilöt ovat joutuneet kokemaan tilansa psykologisointia sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen luukuilta käännyttämistä: ”emme voi auttaa”. Melko surullisia ovat ne tarinat, joissa kokonaisia perheitä katoaa yhteiskunnasta ja lapsia kouluista, koska yhteiskunnalle näyttäytyminen saattaisi johtaa lasten huostaanottoihin. Näinkin voi kuulemma käydä. Miksi? Koska aihe on tabu. Koska siitä ei voi puhua. Et voi puhua julkisesti sisäilmasairaudestasi ilman pelkoa yhteiskunnallisista interventioista, kuten lasten huostaanotosta. Olisi hienoa, mikäli sisäilmakodittomuudesta voitaisiin keskustella (keskustelulla viitataan tässä asialliseen, eri ammattiryhmien ja sisäilmakodittomuudesta kärsivien väliseen avoimeen vuorovaikutukseen). Tarkastelisimme asiaa ilman vahvoja, toista lyttääviä ennakkokäsityksiä, sellaisena kuin se on, ja tutkisimme ilmiötä monialaisesti ja perusteellisesti. Kartoittaisimme mitä sisäilmakodittomuus on käytännössä heidän kohdallaan tarkoittanut psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti ja pohtisimme, pitäisikö tämä asunnottomuuden kohderyhmän erikseen tunnustaa ja nimetä. Katsoisimme kohti sitä, mikä on heidän elämässään tällä hetkellä totta: asunnottomuus, heikko terveydentila, yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuminen.

Toinen haastateltavistani esitti suomalaiselle asunnottomuustyölle mielestäni kiinnostavaa kritiikkiä: ”Aatelkaa vaan vaikka, et me ollaan kaikki joukkopsykoosissa, mutta niinku muillekin mielenterveysongelmaisille, nii tarjotkaa meillekin oireenmukaista apua”. Sisäilmasta sairastuneiden kodittomuus ei lakkaa eikä myöskään katoa sillä, ettei heitä nähdä tai heistä puhuta. He eivät palaa hengitysoireitaan vähättelevältä keuhko- tai yleislääkäriltä kotiinsa todeten itsensä hulluksi ja lopettaen oireilemisen. Ei ole kotia, johon palata. Harvemmin myöskään ihmisen kokemusmaailman ja hätätilan kollektiivinen mitätöinti erityisemmin auttaa ketään elämässä eteenpäin. Ollaan realisteja, meillä ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka moni henkilö yksin tai perheenä pystyttää tällä hetkellä telttaa asunnokseen. Tai kävelee talvella ulkona kaikki päivät voidakseen nukkua sisällä seuraavan yön. Mutta moni meistä ehkä tietää jonkun, joka näin tekee.

 

/Jenni Mäki