The Scientifical Shape of the Longterm Homeless Youth

Moni odottaa kärsimättömänä (minä mukaan lukien), mitä tieteellistä voidaan sanoa nuorten pitkäaikaisasunnottomuuskokemusten kertomuksista. Voidaanko siitä niputtaa jotain olennaista, ja jos voidaan, niin mitä? Miltä näyttää pitkäaikaisasunnottomuutta alle 29-vuotiaana Suomessa kokenut henkilö? Onko se jo väsynyt ja ryppyinen? Pelottava? Arveluttava? Haluaako joku kertoa tarinansa niiltä päiviltä, kun ei ollut omaa paikkaa mihin mennä? Millaista se oli? Oma tarina kaikilta muiltakin elämän varren päiviltä. Yllättävän moni halusi.

Olen tehnyt asunnottomuuden vähentämiseen liittyvää työtä, tavalla tai toisella, reilut kymmenen vuotta, joten minulla on kiitolliset verkostot alan asiantuntijoihin Suomessa. Moni arveli, että haasteltavien löytäminen voi olla melko vaikeaa. Toisin kävi. Tavoittelin tekeväni kevään ja kesän 2019 aikana yhteensä 12-16 haastattelua, jossa nuorena pitkäaikaisasunnottomuutta kokenut ja jo omassa asunnossaan asuva henkilö kertoo minulle elämäntarinansa. Millainen lapsuutesi oli? Entä nuoruus? Tykkäsitkö koulusta? Millainen perheesi oli? Ja niin edelleen.

Pelkän somekampanjan avulla olin heinäkuun loppuun mennessä haastatellut 13 henkilöä. Ja tiedättekö miksi? Koska ”no jos tää mun tarina voi auttaa jotakin niin, ettei sen tartte kokea samaa, nii totta kai mä haluun kertoo”. Mielestäni haastateltavillani oli hyvin pragmaattinen, hyvään uskova ja solidaarinen asenne. Enkä voi olla ajattelematta tämän asenteen olevan yksi taustatekijöistä myös siihen, että he olivat elämässään pärjänneet, kaikista sen karikoista huolimatta. Vai pitäisikö puhua jäävuorista?

Minulla on tapana istuskella jossakin ja katsella ohi kulkevia ihmisiä. Kehitellä näille mielessäni tarinoita. Päältä päin katsoen koskaan ei uskoisi, mitä kaikkea ihminen on elämänsä aikana kokenut. Ja se on sykähdyttävää. Ihmisen kadulla ohittaessasi ohitat samalla koko hänen elämänhistoriansa, kaikki ihmiset, joita hän on vihannut tai rakastanut tai jotka ovat häntä vihanneet tai rakastaneet. Kaikki päivät, jotka hän on elänyt ja kaikki elämän aamujen, päivien, iltojen ja öiden elämänkokemukset. Mutta miten siitä tehdään tieteellistä? Kuinka mitään niin henkilökohtaista ja yksilön näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla merkityksellistä voi niputtaa yhteen jonkun aivan toisen henkilön kokemusten kanssa?

Haastattelemieni henkilöiden elämäntarinat lapsuudesta aikuisuuteen olivat keskenään melko erilaisia – ja toisaalta samalla monista löytyi hyvinkin yhteneväisiä piirteitä. Lapsuudessa koettu väkivalta. Vanhemman mielenterveysongelmat. Psykiatriset tutkimukset alakouluiässä tai jo aikaisemmin. Arvaatteko, kuinka polku jatkuu? Entä tämä: Onnellinen lapsuus. Kesiä isovanhempien luona. Harrastukset. Koulumenestys. Hyvät välit vanhempien kanssa.

Kun matkaa syvälle yhden ihmisen elämäntarinaan, voi tuntea jokaisen elämästä kuvatun hetken. Voi kuvitella lapsen mieltä lamauttavan pelon ja kauhun, epäkypsyyden aiheuttaman ymmärtämättömyyden, yksinäisyyden, epätoivon… Eräs haastateltavista kertoi minulle, kuinka jo alakouluiässä nukuttiin kesäisin urheilukentän patjoilla. Koska ne tuntuivat paremmalta vaihtoehdolta kuin koti. Pienten lasten äidistä ajatus lapsesta, joka suuntaa nukkumaan koulupäivien myötä elämänpiiriinsä kuuluvan urheilukentän äärelle, särkee sydämen. Mutta tiede ei tue eikä arvosta tutkijan sydämen särkymistä. On oltava objektiivinen. Toinen, opiskelija-asunnon homeelle ja siivoamattomille tuholaismyrkyille altistunut haastateltava kertoi nukkuneensa talven 15 asteisessa saunassa, jonka pukeutumistiloissa olleesta täysin homeista sohvaa ei uskaltanut pyytää rakennuksen omistajaa siirtämään, koska oli niin totaalisen väsynyt, ettei vain yksinkertaisesti enää jaksanut etsiä toista paikkaa, jossa nukkua.

Jos tää mun tarina vaan voi jotakin auttaa…”. Totta kai kerroin haastateltaville, että tutkimukseni tarkoitus on tuottaa tietoa nuorten pitkäaikaisasunnottomuudesta Suomessa. Ja tietenkin vahva toivomus on, että tutkimus onnistuu kiteyttämään tieteellisin menetelmin monialaisen kuvan (tutkimusaineisto on kolmiosainen) aiheestaan. Sellaisen kuvan, joka voi lisätä ymmärrystä ja tarjota työkaluja paremmin ja aikaisemmin auttamiseksi. Samalla tiedostaen erittäin hyvin sen, että tutkimus on ”vain tutkimusta”. Koska eurot ovat euroja.

Raha, velka, budjetointi, tulevaisuus, työllisyyden edistäminen, talouskasvu. On silti yritettävä. Sosiaalityön tutkimuksen perimmäinen tarkoitus on minulle henkilökohtaisesti 1) auttaa ymmärtämään asiakasta ja tämän erityistä elämäntilannetta ja 2) tuottaa vastapuhetta sille eurojen määrittämälle arjelle, jossa ensisijaisesti pohditaan pikaisia ja täsmällisiä, pisteestä a alkavia ja pisteeseen b päättyviä, muotoonsa upotettuja prosesseja, vaikka operoimme (ainakin vielä toistaiseksi) edelleen kuitenkin hyvin ainutkertaisessa ja myös sattumanvaraisessa ihmismaailmassa, ihmisten ja näiden elämäntarinoiden ja -kokemusten parissa.

Entä jos vanhempien mielenterveysongelmia olisi hoidettu? Entä, jos väkivaltaa ei olisi ollut? Entä, jos tuholaismyrkyttäjät olisivat siivonneet jälkensä ja opiskelija-asuntoyhtiö jättänyt vuokraamatta asunnon, jossa asukkaan kirjahyllyt homehtuvat? Entä jos sosiaalityöntekijä ei enää olisikaan tukenut pitkäaikaista laitoskuntoutusta, kun niitä oli suhteessa ikään takana jo niin valtava määrä? Entä kaikki ne tarinat, joiden kertojien asunnottomuus ei ole vieläkään päättynyt?

Tuntuu, että olen haastateltavilleni velkaa. Velkaa sen, että jotain tapahtuu. Jokin muuttuu. Jotkut tulevat autetuksi. Silti myös tutkijaa pelottaa, että jos niin ei käykään. Tulee uusia ulkona nukkuvia lapsia, sellaisia joita kukaan ei näe. Lisää vuosien ajan ainoastaan huumeiden voimalla jaksavien ja niitä päivätyökseen hankkivien nuorten joukkoja. Lisää 11-vuotiaana kadulla äitinsä lääkkeitä myyviä lapsia. Lisää sellaisia sisäilmaoireista kärsivien, hyvin erilaisista taustoista tulevien asunnottomien ihmisten joukkoja, joiden vaihtoehtojen valikko on suomalaisessa asumispalvelujärjestelmässä (ja ilman rahaa) edelleen erittäin kapea ja joiden oireiston olemassaolon näkeminen ja tunnustaminen on suomalaisessa kontekstissa edelleen ”virallisesti” käsittelemättä. Pelottavia ajatuksia.

#näkyväksitekeminen #nuoret #asunnottomuus #pitkäaikaisasunnottomuus #eurotoneuroja #entäjos #kokemus #elämäntarinat #tutkimus #solidaarisuus #pelottaviaajatuksia

– Jenni Mäki