Ikää tulee ja muistikin alkaa pätkiä. Semmoista lienee meistä useimmilla. Mutta jotkut asiat tuntuu silti jostain syystä muistavan aina. Ne ovat jollain tapaa kiinnittyneinä mieleen. Yksi tällainen, omaan mieleen kiinnittynyt merkittävä asia, on hetki, jossa istumme ensisuojapalveluissa jo vuosia eläneen asiakkaani kanssa sosiaalityöntekijän toimistossani koneeni äärellä. Mies on selvästikin hämillään siitä, että olen pyytänyt hänet jutulle kanssani. Kysyn häneltä, että olisiko tulevaisuuden haaveita. Ja mies katsoo minua entistä hämmentyneempänä. Selvennän, että oletko ajatellut vaikka joskus, että haluaisit oman kodin. Mies nauraa ja kertoo, että hänen omaohjaajansa on kertonut, ettei hän tule pääsemään palvelusta koskaan omaan kotiin. Hän laskettelee tämän vaivattomasti ikään kuin totuutenaan. Yhtä aikaa lävitseni kulkee epätoivoa, suuttumusta, kiukkua, turhautumista ja hämmennystä. Ja sitten syntyy se ajatus, että MITÄ HELVETTIÄ!?
Sosiaalitieteistä ammentavan sosiaalisen konstruktionismin teoriakehyksen mukaan elämäämme rakentavat ja ohjaavat asioille antamamme erilaiset merkitykset ja arvot, jotka syntyvät ja muokkaantuvat ajassa ja paikassa, ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Puhutaan kulttuureista. Tämän teorian mukaan rakennamme alati myös omaa itseä suhteessa muihin ja erityisesti suhteessa itsellemme merkityksellisiin toisiin. Heihin, joiden kanssa kohtaamme usein. Kuvaa siitä, mitä ajattelemme itsestämme rakentaa se, mitä nämä toiset meille meistä itsestämme kertovat. Kuten vaikka sanat ”sinä et tule koskaan saamaan asuntoa”. Voi kuvitella, että tällaiset sanat putoavat erityisen syvälle ihmiseen, joka on sillä hetkellä ollut jo kauan ilman asuntoa ja joka kuvittelee puhuvansa oman tukitahonsa kanssa. Pakko sanoa, ettei tuossa asiakkaassa mielestäni ollut asumisen uhkatekijöiden näkökulmasta mitään muuta ”vikaa”, kuin se, että korkki nasahti aina välillä auki. Mutta ei kai sen takia tarvitse viettää loppuelämän kymmeniä vuosia laitosolosuhteissa? Ei kovin moni muukaan suomalainen tee niin.
No tästä on jo sen kymmenen vuotta aikaa. Sama mies tulee jatkuvasti kaupungilla vastaan. Moikataan ja jutellaan. Minua harmittaa, että hänen henkilökohtainen totuutensa oli tapaamisemme kohdalla jo niin asetettu. Lasken päässäni niitten miinusmerkkisten satojentuhansien eurojen virtaa, jonka lähteet palautuvat vähintään osittain kyseisen asiakkaan omaohjaajan ”palveluohjaukseen”. Mietin kaikkia niitä ajatuksia, jotka hänen päässään olisivat voineet ajan saatossa asettua toisin. Kuten vaikka ”minä pystyn” tai ”saan unelmoida” tai ”olen ihan yhtä tärkeä ihminen, kuin kaikki muutkin”. Tällainenkin todellisuus olisi voinut olla olemassa. Sosiaalialalla keskeisimpiä asiakastyön tekoja on asiakkaaseen uskominen ja sen asiakkaalle näyttäminen. Ihmisen potentiaalin näkeminen ja yksilökohtaisten muutostyökalujen löytämisen auttaminen. Parhaimmillaan yhteinen todellisuus rakentuu asiakastyön vuorovaikutuksessa molemminpuolisessa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisessa. Asunnottomuustyössä siinä todellisuuskuplien yhtymäkohdassa, jossa normatiiviset oletukset ja vaatimukset ihmisen loputtomasta järkevästä itseohjautumisesta ja pärjäämisestä puhkeavat erinäisten tapahtumien myötä ja ilmoille posahtaa kysymys: mitä, miten ja kuinka tästä eteenpäin? Ja toisaalta: vaikka työntekijälle syntyisikin ajatus siitä, ettei hommat tämän asiakkaan kanssa mihinkään etene, niin eihän sitä nyt jumalauta mennä asiakkaalle sanomaan. Sitä setvitään työnohjauksessa ja kollegoiden kanssa.
Yksi suomalaisten nuorten pitkäaikaisasunnottomuutta koskevaa väitöskirjaa varten haastattelemistani henkilöistä pelkäsi tulevansa tunnistetuksi haastattelumateriaalista. Tarkemmin ottaen hän oli huolissaan siitä, menettäisikö hän työpaikkansa, jos siellä saadaan tietää asioita hänen menneisyydestään. Koska omasta mielestäni kyseessä oli päinvastoin harvinaisen hieno, syvällinen ja erityinen selviytymistarina, oli vaikeaa ymmärtää, ettei joku halua olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on joskus mokaillut. Itsehän näin hänet ensisijaisesti tosi kovana jätkänä ja selviytyjänä. Voiko olla, että hän kantoi vieläkin mukanaan häpeää siitä, millainen oma tilanne on joskus ollut? Reagointina kaikkiin niihin epäuskoisiin, pettyneisiin tai pelokkaisiin katseisiin, joita häneen vuosia kestäneen huumeriippuvuuden aikana luotiin?
Ongelmien katseleminen. Ongelmakeskeinen katse. Kenet tahansa meistä (paitsi ne kaikista tylsimmät ihmiset) voi saada näyttämään paperilla pahalta, jos keskitytään pelkästään ongelmiin.
Ihmisten potentiaali on aivan uskomaton asia. Ja tämä on tärkeä tunnistaa, muistaa ja nähdä! Haastattelemistani pitkäaikaisasunnottomuutta nuorena Suomessa kokeneista henkilöistä valtaosa oli haastatteluhetkellä perheellisiä ja/tai työssä ja/tai koulussa. He olivat ihan tavallisia (paitsi ei mitenkään tylsällä tavalla) pulliaisia, jotka halusivat pitää huolta itsestään, perheenjäsenistään, kunnostaan, syömisestään, arjestaan ja liikkumisestaan. Useilla oli takana vuosien mittainen kierre, jossa vakava huumeriippuvuus on ohjannut niiden aikana tehtyjä valintoja, jopa asunnoista luopumisia. Jotkut olivat erehtyneet luottamaan vuokranantajiin ja ottamaan vastaan asunnon, jossa asuminen teki lopulta sairaaksi. Jotkut olivat niin sanotusti haistattaneet paskat kaikelle jo ennen täysi-ikäistymistään. Mutta mitä sitten? Mitä siitä? Kaikki me teemme virheitä. Uutta on, että nykyään virheistä pidetään kirjaa.
On julma ajatus, että nämä ihmiset olisi aikanaan palveluiden piirissä tuomittu tekemistään virheistä ja valinnoista. Että joku olisi tappanut heidän haaveensa tavallisesta elämästä. Olisi sanonut, ettei sinusta koskaan mitään tule. Että joku asumispalveluntyöntekijä olisi sanonut ”et sinä täältä ikinä pois pääse”.