Olen työskennellyt asunnottomuusasioiden parissa viimeisen kymmenen vuoden ajan mm. asiakastyössä, hankkeessa, tutkimustyönä sekä palvelujärjestelmän kehittämisessä. Tällä hetkellä työstän Lapin yliopistoon Kunnallisalan kehittämissäätiön, Valo-Valmennusyhdistys ry:n ja Y-Säätiön rahoituksen turvin sosiaalityön väitöskirjaa suomalaisten nuorten pitkäaikaisasunnottomuudesta. Käsillä oleva teksti avaa vuoden mittaisen blogisarjan, jossa nuorten asunnottomuusilmiötä käsitellään osana tutkimusprosessin etenemistä.
Viime vuosien aikana ajatuksiini on alkanut vakiintumaan vähintään jollain tasolla erilaisten asunnottomuutta kohtaavien ihmisjoukkojen kirjo. Niitä on paljon. On ihmisiä, jotka kohtaavat jonkinlaisen elämänkriisin, kriisin rampauttamina menettävät hetkellisesti elämänhallintansa ja tämän myötä myös asunnon. On rikoskierteessä eläviä henkilöitä, joiden osalta asunnottomuus liittyy kiinteästi sen hetkiseen elämään. Kierre on katkaistavissa henkilön motivaation myötä asunnon ja asumisen tuen tarjoamisen kombolla. On päihdekierteessä eläviä henkilöitä, joiden osalta asunnottomuus liittyy niin ikään sen hetkiseen elämään. Tämäkin asunnottomuus on ratkaistavissa joko päihdekuntotuksen avulla tai tarjoamalla asunto, jossa päihteitä saa käyttää. Usein tarvitaan myös asumisen tukipalveluita.
Mutta nuoret. Nuorten asunnottomuusilmiö on osin jäänyt itselleni edelleen kysymysmerkiksi. Se on kuin soljuva muoto, joka ei kunnolla asetu mitenkään päin. Nuorten kohtaamasta asunnottomuudesta puhutaan yhtä aikaa monin eri tavoin, mistä johtuen ilmiöstä on hankala muodostaa staattista kuvaa. Ja tässä on syy, miksi lähdin tekemään väitöskirjaa. Ymmärtääkseni ja tehdäkseni näkyväksi.
Vuoden 2018 tilastojen mukaan asuntoa vailla olevia nuoria on Suomessa eniten Helsingissä (309), Espoossa (127), Turussa (126) ja Jyväskylässä (72). Ottaen huomioon pääkaupunkiseudun yleisen kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saatavuusongelman sekä Espoon ja Helsingin nuorten Suomen korkeimpiin nousevat asunnottomuusluvut, on suorastaan merkillistä, että Vantaan osalta luku oli vain 32. Eipä sillä, aika hyvin meni Tampereellakin, jossa vastaava luku oli vain 29. Mitä Vantaalla ja Tampereella oikein tapahtuu? Ovatko he keksineet nuorten asunnottomuuden poistamisen työkalun? Vai onko siellä poikkeuksellisen paljon nuoria, joilla ei ole asumisessa ongelmia? Kertokaa meille muillekin!
Nuorten, eli alle 25-vuotiaiden asunnottomuutta tilastoitiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1996, jolloin asunnottomuutta kokevia nuoria tavoitettiin yhteensä 1 516, eli 3,4 promillea kaikista 18-24-vuotiaista ja 16 % ko. vuoden kaikista asunnottomista. 20 vuotta myöhemmin 2016 nuorten asunnottomuusluvut olivat kivunneet 2 047:een, eli lähes kolmannekseen kaikista asunnottomista. Vuonna 2018 nuorten asunnottomuusongelma tulikin Suomessa jo lähes ratkaistua, kun ARA:n kokoamat valtakunnalliset asunnottomuustilastot kertoivat ”enää” 1 001 (1/500) nuoren elävän asunnon puutteessa. Mutta. Suurin tilastollinen vähennys suhteessa edelliseen vuoteen (n. 500 hlöä) kohdistui Helsinkiin, jossa asunnottomuuslaskenta suoritettiin ensimmäistä kertaa asiantuntija-arvioinnin sijaan henkilötasolla. Välittömästi vuoden 2018 virallisten asunnottomuustilastojen julkaisemisen jälkeen muutamat järjestöt ja yhdistykset esittivät medioissa eriävän mielipiteensä tilastojen paikkansa pitävyydestä. Toisaalta, eikö asunnottomuustilastojen tekemisessä tule kuitenkin pyrkiä tarkkaan, henkilötasolla saatavaan tietoon. Kritiikkiä esittävien tahojen mukaan tilastot eivät kuitenkaan tavoittaneet sitä jatkuvasti lisääntyvien nuorten määrää, jotka viettävät aikaansa kaduilla ja matalan kynnyksen palveluissa. Ilman kotia. Ilman turvaverkkoa. Yksin ja suojattomina. Kritiikki pohjaa todellisuuteen, varmasti ainakin osittain. Aika moni asunnottomuuskentällä työskentelevä pöyristyy luvuista joka vuosi.
Valtakunnallisia asunnottomuustilastoja on kritisoitu jo pitkään siitä, etteivät ne tavoita kaikkia asunnottomuutta kokevia. Lisäksi kunnat (joilta ARA tiedot kerää) keräävät tilastoja toisistaan poikkeavalla tavalla. Palvelutarpeen volyymin arvioinnin kannalta ongelmallista on myös se, että vanhempiensa luona kirjoilla olevia, mutta asunnottomaksi itsensä ilmoittavia alle 25-vuotiaita ei virallisesti lasketa asunnottomiksi. Kuten eräs väitöskirjaani varten haastattelemistani nuorista kertoi ”et enhän mä niinku virallisesti ollu asunnoton, et käytännössä vaan”. Käytännössä vaan? Herää kysymys: Kuinka moni asunnottomuuteen aamulla milloin mistäkin paikasta heräävä ihminen kokee asunnottomuutta ”vain epävirallisesti”? Tiedämme omaa asuntoa vailla olevien nuorten majailevan usein tuttaviensa nurkissa. Olen käynyt asunnottomuusstatus-keskustelua sellaisen henkilön kanssa, joka ei ARA:n asunnottomuuslaskennan ohjeistuksista huolimatta haluaisi tilastoida kavereillaan kirjoilla olevia nuoria asunnottomiksi, koska he eivät hänen henkilökohtaisen käsityksensä mukaan ole vailla asuntoa. Olen kuullut tilastoinnin yhteydessä myös näkökulman, jonka mukaan ”poste restante -osoitteella olevat asuvat tosiasiallisesti jossain, mutta eivät vain halua tulla löydetyksi”. Rikosseuraamustaustaisten asunnottomuutta ja asumista tutkiessani kävi ilmi, että vakinaisen osoitteen puute voi liittyä myös rikosten tekemiseen. Tosiasia on toisaalta sekin, että KELA:n toimeentulotukietuudet ovat perheille ja pariskunnille erilaiset kuin ilman puolisoa tukea hakevalle. Nämäkin muodostavat potentiaalisen harhan asunnottomuustilastoissa.
Marraskuun 15. päivän kohdalle asettuvaan poikkileikkausotantaan perustuvat asunnottomuustilastot piirtävät kuvalle hailakat ääriviivat, mutta eivät kunnolla rajaa tai väritä sitä. ARA on tiedostanut ongelman ja pyrkii aktiivisesti kehittämään tilastointia yhteistyössä Y-Säätiön, kuntien, yhdistysten ja järjestöjen kanssa.
On sanottava, ettei blogitekstin tarkoitus suinkaan ole kritisoida ARA:n kokoamaa tilastoa tai kuntien vaihtelevia tapoja koota tilastomateriaalia. Tiedän, että ne tekevät parhaansa. Tarkoitus on tehdä näkyväksi ihmiselämän ja asunnottomuuden moninaisuuden tilastoinnin hankaluudet. Ja mielestäni on erittäin tärkeää YRITTÄÄ tehdä asunnottomuusilmiötä lukujen kautta näkyväksi, emmehän muuten kykenisi esimerkiksi ennakoimaan tarvittavien palvelujen volyymeja tai seuraamaan sitä, millaisia tuloksia valtakunnallisella asunnottomuustyöllä Suomessa ja sen eri kunnissa on.
Kansainväliselläkin tasolla kunnianhimoisten valtakunnallisten asunnottomuusohjelmien myötä asunnottomuutta kokevien määrä on tilastojen mukaan saatu Suomessa kokonaisuutena merkittävästi vähenemään. Nuorten osuus asunnottomista suhteessa ikäluokkien mukaiseen väkilukuun on kuitenkin edelleen noin kaksinkertainen. Yksi selittävä tekijä voi olla se, että nuoruuteen ikävaiheena kuuluu erilaiset kokeilut, irtiotot ja toisaalta samalla myös kokemattomuus asioiden itsenäisessä hoitamisessa. Samalla nuoruus on kuitenkin myös aikaa, jonka aikana koetut vastoinkäymiset, traumat tai elämänpolulla tehdyt huonot valinnat saattavat yksilötasolla tuottaa kauaskantoisia haasteita ja ongelmia. Jos (ja ikävä kyllä ilmeisen usein myös kun) nuoren elämästä ei muita luotettavia tahoja löydy, on yhteiskunnan perustuslain mukainen tehtävä ottaa elämänsuuntaa hapuilevista nuorista koppi. Etsimällä, löytämällä, näkemällä, kohtaamalla tai miksei vaikka tietoa tuottamalla.
Entä pystynkö nyt väitöskirjan aloittamisen jälkeen muodostamaan parempaa kuvaa suomalaisten nuorten pitkäaikaisasunnottomuudesta? En, mutta onneksi olen vasta tutkimusmatkani alkutaipaleella. Ehkä seuraavassa blogissani olen jo vähän viisaampi?
– Jenni Mäki