Iltalehden toimittaja Mika Koskisen mukaan hyvinvointivaltio Suomi Oy runsaine etuuksineen kannustaa nuoriaan loisimaan (toimittajan käyttämä sanavalinta, alkuperäinen teksti täällä). Koskisen mukaan kyse on nuorten tekemistä arvovalinnoista: siitä, että he ovat valinneet olla kantamatta vastuuta itsestään. Koskisen yhteiskunnan arvotilaa läpäisevä röntgenkatse on vaikuttava: katsomalla yhden puolen tunnin mittaisen dokumenttijakson kustakin viidestä yhteiskunnasta irrallaan olevasta nuoresta, hän pääsee näiden pään sisälle ja palaa julistamaan meille sitä, kuinka helppoa rahan nyhtäminen KELA:sta on. No, olen kuullut tähän muunkinlaisia näkökulmia, mutta toki on hienoa, mikäli sosiaalietuuksien hakeminen on helppoa niille, joille se lain puitteissa meillä kuuluu. Koskinen ratkaisisi nuoria koskevan loisimisongelman sillä, että yhteiskunta viestittäisi entistä tehokkaammin täysi-ikäisen yksilön olevan velvollinen kantamaan vastuun itsestään. Että on olemassa myös velvollisuuksia, ei pelkästään oikeuksia. Tästä velvollisuusasiasta on helppo olla yhtä mieltä. Miksi se sitten niin monella tökkii? Miksi vastuunottaminen on joillekin nuorille niin vaikeaa?
Tuetun asumisen palvelussa, jonka kautta 18 vuotta täyttäneiden nuorten itsenäistä arjenhallintaa voidaan tukea ja opettaa, pohditaan vastuun ottamisen ja velvollisuuksien hoitamisen problematiikkaa nuorten arjessa ja käytännössä. Usein joudutaan kuitenkin lähtemään liikkeelle asioista, jotka ovat asumisen ja yhteiskuntaan normatiivisesti osallistumisen, ns. perusasioiden takana. On rakennettava merkityspohja, jonka myötä nuori kokee yhteiskuntaan osallistumisen ylipäätään merkitykselliseksi. Pohjan mahdollistumiseksi on synnytettävä, rakennettava, tai palautettava nuoren luottamus itseen, läheisiin ja laajemmin yhteiskuntaan. Nuori ei välttämättä esimerkiksi automaattisesti miellä kotia henkilökohtaiseksi turva-, lepo- ja huoltopaikakseen, jos koti ei ole hänelle sellaisena koskaan näyttäytynyt. Koska lähiyhteisö on nuorelle vielä niin tärkeä, omaan asuntoon saatetaan majoittaa kavereita, eikä omasta henkilökohtaisesta tilasta osata vielä rajata uhkatekijöitä pois. Tätäkin on opeteltava. On saatava nuori ymmärtämään, että vain hän itse voi vastuun kantaa siitä, kuinka asuminen lopulta onnistuu.
Koska nuori ei ole aikaisemmin viettänyt aikaansa asuntomarkkinoiden tarjontaa selaillen, voi tällä olla epärealistisia käsityksiä siitä, millainen kodin tulee olla. Ymmärtämättömyyttä ei tulisi tuomita itsekkyytenä ja velvollisuudentunnottomuutena, kyse on siitä, etteivät he voi tietää, koska he eivät ole aikaisemmin joutuneet tekemään vastaavia valintoja. Parhaimmillaan asumisen tukisuhteen jossain kohdassa nuori käsittää, ettei asuntoa tai kotia teekään parkettilattia, vaan hän itse. Tässä välissä on tapahtunut pitkällinen aikuistumisen prosessi, jonka seurauksena nuori on oppinut kantamaan vastuuta teoistaan ja ymmärtämään, että voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa.
Ollakseen kestävää, on asiakkaan itsenäistymistä tukevassa muutostyössä valta annettava asiakkaalle. Tukityössä kyse on nuorelle mahdollisten suuntien ja väylien etsimisestä ja löytämisestä ja järkevien valintojen tekemiseen tukemisesta. Sen sijaan, että keskitytään nimeämään tai vatkaamaan kaikkia asiakkaan ongelmia, tulee keskittyä palauttamaan valta ja käsitys kykenemisestä siihen ihmiseen, joka kokee, ettei hänellä ole mielekästä paikkaa tai merkitystä tässä yhteiskunnassa. On katsottava ihmiseen, luotava katse hyväksyvästi ja tarjottava mahdollisuus omien hyvien puolien ja vahvuuksien löytämiseen. Sellaisten puolien, joita ei ole ehkä koskaan aikaisemmin ymmärretty tai tunnistettu. On annettava palautetta onnistumisista. Sytytettävä uudelleen ne elämän, haaveilun ja pystyvyyden tunteen liekit, jotka nuoresta on jossain tumpattu sammuksiin. Sillä eivätkö juuri nuoret ole aina olleet yhteiskunnan tulevaisuuden visionäärejä, niitä lupauksia, jotka vielä tekevät tästä maailmasta paremman? On eettisesti arveluttavaa lähteä leimaamaan yhteiskunnan tukia nostavia nuoria loisiksi. Ja tämäkö on se näkökulma, jolla heitä tulisi lähestyä? Nuori (siinä missä aikuinenkin) ei aina näe itse tuen tarvettaan, koska hän ei vielä välttämättä tiedä, kuinka yhteiskunnassa voi tai tulee toimia.
Toimivan tukityön ja -suhteen avulla (sellaisen, jossa asiakasta ja tämän arjenhallintaa lähestytään voimauttamisen ja valtauttamisen kautta, ei loisimis- tai arvovalintasyytösten) yhtenä päivänä huomataankin, että nuoren kodissa siivous tapahtuu, laskut tulevat maksetuksi ja lakanat vaihtuvat ajallaan ilman tukityöntekijän asian puheeksi ottamista. Mutta, koska nuorilla ei ole vielä yhtä paljon elämän- ja arjenhallinnan kokemusta kuin aikuisilla, on tälle työlle annettava aikaa. Nuorten kanssa ei myöskään pärjää ”tietämällä asioita tätä paremmin”. Jotta toimivaan keskusteluyhteyteen ja vuorovaikutussuhteeseen päästään, on hyväksyttävä asiakkaan käsitys todellisuudesta. Tämä ei tarkoita, että siitä on oltava samaa mieltä. Mutta se tarkoittaa ensiaskelta dialogiin.
/Jenni Mäki