UPPO-hanke blogi

UPPO-hanke keräsi palautetta asiakkailta alkuvuodesta 2021. Virve antoi palautteensa tarinan muodossa:

”Moikkista.
Tuula, pyysit kertomaan, miten UPPO-hanke on auttanut minua.

Miten ja miksi tulit avuksi? Sairauden vuoksi.

Helmikuussa 2019 jouduin tilaamaan ambulanssin, koska jalat ei pitäneet, olin kuin 2 promillen humalassa ja olo oli tosi huono. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään, tällöin tulos oli hyvälaatuinen asentohuimaus. Joulukuussa 2019 esiintyi taas huimausta. Soitin terveyskeskukseen ja varasin aikaa, jota siellä ei ollut. Sain palvelusetelin ja menin yksityiselle lääkärillr. Minut tutkittiin ja lääkäri pisti lähetteen sairaalaan. Lopulta, lähes viiden kuukauden odottelun jälkeen, pääsin korvapolille ja kaikkea tutkittiin. Parin kuukauden jälkeen KKTT kuvaus, siitä pari kuukautta, magneettitutkimus.
Vähän on myös epäilty kilpirauhasongelmaa. Kolmen kuukauden odottelun jälkeen oli lääkärin tutkimus ja verikokeet todellakin otettiin. Näistä ei löytynyt mitään erikoista. Huimaukselle ei ole löytynyt vielä mitään syytä!

Työttömyyden vuoksi.

Työvoimatoimiston joku virkailija langetti minulle kolmen kuukauden karenssin kesällä 2019, koska lopetin vaarallisen porrassiivoustyön pölyallergian ja juuri tämän huimauksen sekä oikean korvan kuurouden takia. Tasapainoni ei ole samanlainen, kuin terveillä. Pelotti siivota korkeita kierreportaita takaperin ja molemmat kädet irti mistään tuesta. Tämän vuoksi otin lopputilin.

Pääsin kaupungille koulu- ja päiväkotisiivoukseen (elo- ja lokakuu 2019), mutta sain potkut. Minun syykseni oli helppo laittaa yhtä sun toista huonosta työilmapiiristä, koska en alkanut kaikesta työpaikkakiusaamisesta huolimatta itkemään missään nurkassa. Päinvastoin, aloin sanomaan, että mitoitus on väärä, kolmessa paikassa ei voi olla yhtä aikaa. Työrytmi on muuttunut uuden lain ja lisääntyneiden lapsikokojen takia, oli tullut paljon muutoksia siihen kahdeksan vuoden takaiseen sopimukseen. Olisi luullut, että työnjohtaja olisi puuttunut näihin epäkohtiin, mutta hän olikin yksi niskan takana hengittäjistä. Minut siis erotettiin ja niin olikin hyvä. Potkujen jälkeen en heti hakenut työttömäksi työnhakijaksi ja sitten sainkin toimeentulotukea, jolla pärjäsin hyvin jonkin aikaa. Joulukuussa 2019 alkoi taas huimaus, joka taas kerran muutti työkkäriin ilmoittautumista. Juuri huimauksen takiahan tuli se kolmen kuukauden karenssi.

Toimeentulotuen saaminen alkoi tökkiä, sitä sai vain joka toinen kuukausi. KELAsta kehotettiin menemään työvoimatoimistoon. Ihmettelin, miksi haen työttömäksi työnhakijaksi, kun saman tien sanon, etten voi tehdä työtä. Sairaalassa olivat siis tutkimukset tässä vaiheessa pahasti kesken. Olin rahaton, menoja oli enemmän kuin tuloja. Olin huolissani alaikäisestä lapsestani. Monta muutakin asiaa edellisvuonna meni mönkään ja siihen vielä 90 % kuuroutuminen. Kaikkialla pyydettiin koronan takia hoitamaan asiat puhelimitse, mikä oli mahdotonta. Kierre oli valmis.

Toimeentulotukea hakiessani lopulta sanoin, että toivon apua sosiaalitoimistosta laskujen maksuun ja elämiseen. Ja jonkun ihmisen auttamaan, toiseksi korvapariksi, että tiedän, mitä missäkin, milloin mitäkin, jne. Ihme kyllä, sosiaalitoimistolla, Porin kaupungilla tällaista ihmistä tai palvelua ei ollut.

U P P O- H A N K E!

Siellä sosiaalitoimistossa oli virkailija kuullut Uppo-hankkeesta ja kysyi, olisinko halukas tutustumaan ihmiseen ja hankkeeseen. Totta kai olin. Niin tavattiin. Tulin toimistolle, tutustuttiin paremmin ja kerroin ongelmistani.

Auttamishalu, lempeän jämäkkä asenne ja kuvaus paremmasta hetkestä tulevaisuudessa, oli enne hyvästä yhteistyöstä. Tiesin, etten enää ole yksin. Ensimmäiset 3-4 kertaa tehtiin työtä tauotta 2-3 tuntia. En ikinä, ikinä, olisi selvinnyt yksin.

Ensin oli haku työttömäksi työnhakijaksi. Tuulan avustuksella soitettiin työvoimatoimistoon ja siellä virkailija kertoi, mitä pitää mihinkin rastittaa, mitä pitää kirjoittaa, jne. Tuula osasi painottaa oikeita asioita ja osasi kertoa, miksi mitäkin ei ole tehty ja miksi jokin asia on kesken. Painotettiin, etten ole hakenut aikaisemmin, koska en ole ollut työkykyinen ja sairaalassa oli tutkittu tilannetta. Se kolmen kuukauden aikaisempi karenssi vielä. Lopulta sain ajan työvoimatoimistolle käyntiin, jonne Tuula tuli mukaan, konkreettisesti selvittelemään asioita.

Oli upea fiilis, ettei ole yksin. Se apu, mikä tuli ammattitaitoisen ja kokeneen henkilön vieressä olemisesta, auttoi rentoutumaan ja tiesin, että jos teen virheen, on joku, joka osaa korjata sen juuri oikealla tavalla.

Siellä minulle selvisi, ettei työvoimatoimisto palveluineen olekaan se pelottava peikko, noita-akka, joka vie viimeisetkin voimat, vaan laaja verkosto, joka todella auttaa ja kehottaa parantamaan niin henkistä kuin fyysistä hyvinvointia ja ohjaa uuteen suuntaan, uuteen työelämään. Toimeentulotuki on pelkkää rahaa, joka toki sekin tuo turvallisuutta, mutta ei ns. aja asioita eteenpäin. Kaikista ihmettelyistä huolimatta: nyt vasta tajuan, mitä KELAssa tarkoitettiin työvoimatoimiston asioinnilla. Aikaisemmin se oli vain joku paikka, missä tulee vastaan EI OOTA.

Tilanne nyt.

Olen saanut voimaa ja uskoa, että mennyt on ollut hieno uusi/aivan HIRVEÄ elämänkokemus, mutta tulevaisuudella on paljon annettavaa. Nyt siis keskitytään pienempiin ongelmiin ja tutustutaan paremmin ja kehitetään apua vielä syvemmälle.

Lämmin kiitos ammattitaitoisesta ja hienosta avusta. Ilman tällaista Uppo-hanketta, Ilman Sininauhaa, olisin edelleen hukassa. Kuinka nopeasti kaikki alun työn jälkeen lähti eteenpäin, on suoranainen ihme. Kiitos.”

Virve järjestelee laatikoiden sisältöä tulevassa pelihuoneessa Pormestarinluodon asukastuvan muutossa.  KUVA: JOONAS SALLI/Satakunnan kansa 25.3.32021

KORONA TULI, MUTTA TYÖ JA ELÄMÄ JATKUU

Aloitin työni UPPO-hankkeessa maaliskuun puolivälissä – samaan aikaan, kun virus yhtäkkiä muutti maailman. Korona keskeytti yhtäkkiä monet toiminnot ja palvelut suomalaisessa yhteiskunnassa, koulut suljettiin ja samalla monet työntekijät jäivät etätöihin kotiin. Kuntouttava työtoiminta ja työkokeilu loppuivat ja moni työtön jäi tyhjän päälle. Uppo-hankkeen työntekijöiden työmäärä ei poikkeusolojen vuoksi vähentynyt. Hankkeen valmentajat ovat olleet monelle asiakkaalle korvaamaton apu tilanteessa, jossa yhteydet kodin ulkopuolelle katkesivat.

Miten poikkeusolot vaikuttivat asiakkaan elämään ja toisaalta valmentajan työhön? Seuraavaksi kaksi näkökulmaa aiheeseen.

Sanna Malin
UPPO-hankkeen projektipäällikkö

Asiakasnäkökulma

Sana ”korona” on kummitellut kaikkien huulilla jo kuukausia. Maailmassa ei ole ketään, joka ei tietäisi mitä se tarkoittaa. Moni ei varmasti uskonut, että virus yltäisi ns. hyvinvointivaltioihin, mutta niin vain Suomikin oli poikkeustilassa. Nyt rajoituksia on alettu purkaa, mutta miten korona on vaikuttanut eri ihmisiin? Toisiin ehkä enemmän kuin toisiin, mutta tässä on minun tarinani.

Olin ollut kuntouttavassa työtoiminnassa (kuty) jo pidempään. Yksi päivä viikossa ryhmän kanssa. Alkujaan se tuntui paljolta, joskus jopa liialta, jos ahdistus valtasi mielen jo heti aamusta. Loppuvuodesta 2019 elämässä tuli kuitenkin vastaan ihmisiä, joiden kautta huomasin, että kaipaan, ja tarvitsen elämääni jotain lisää. Aloin pikkuhiljaa saada lisää aktiviteettia ryhmän ulkopuolelle. Nämä ihmiset saivat minut uskomaan itseeni kai enemmän. Tavatessamme juttelimme paljon ja vointini parantuessa saimme idean, joka kuulosti omiin korviini täydelliseltä. Mitä jos yrittäisimme lisätä kuty päiviäni minulle rakkaalla toiminnalla?

Asiaa vietiin eteenpäin ja helmi-maaliskuussa päiviä lisättiin 2 päivään viikossa. Sen lisäksi osallistuin muuhun toimintaan. Tuntui mahtavalta! Sain tehdä sitä, mihin minulla on palava intohimo. Sain toteuttaa itseäni suunnitellen uutta graafista ilmettä yhdistykselle, tein mainoksia, autoin tarvittaessa erilaisissa tietokonejutuissa, jne. Olo tuntui hyvältä. Sitä iloa kesti kuitenkin vain hetken. Sitten tuli korona.

Kuntouttava työtoiminta loppui, muut aktiviteetit loppuivat, uudet ryhmät loppuivat, kaikki loppui! Olo oli kuin vuoristoradassa, niin nopeasti tulin juuri ylöspäin päästyäni takaisin alas pohjalle. Yksinasuvana, ei edes lemmikkiä, pelkäsin tulevaa, pelkäsin miten jaksan, kun yhtäkkiä jäinkin tyhjän päälle, pelkäsin miten kestän eristäytyneisyyttä riskiryhmään kuuluvana, täysin yksin. Yksinäisyys on ollut isoimpia ongelmiani. Olin pettynyt, ahdistunut, vihainenkin. Sekunnit tuntuivat minuuteilta, minuutit tunneilta, tunnit päiviltä. Ensimmäiset päivät, viikotkin, olin täysin lamaantunut. En pystynyt, tai jaksanut tehdä kotona mitään.

Sillä hetkellä pelastukseni oli yksi ystäväni. Tämän ystävän kanssa soittelimme päivittäin. Näimme useita kertoja ulkona, vaikkakin nopeasti, kun hän auttoi minua tuomalla usein lounasta. Ilman tätä sosiaalista kontaktia olisin nyt varmasti eri tilanteessa. Hänestä sain voimaa ja jaksamista, ja ilmoitinkin yhdistykselle, että voisin tehdä vapaaehtoisena edelleen tietokonejuttuja, etänä tietenkin. Minuun otettiinkin yhteyttä, ja tuntui, etten jäänytkään täysin tyhjän päälle. Oli kiva huomata, että taitojani sekä arvostettiin että kaivattiin.

Päivät alkoivat muodostua taas mukavimmiksi, sain sisältöä päiviini. Sovimme mm. erään toimen suhteen, että tekisin sen joka viikko tiettynä päivänä, tiettyyn kellonaikaan mennessä. Näin sain jo kadonnutta päivärytmiä hiljalleen takaisin. Yhden ohjaajan kanssa aloimme kerran viikossa käydä kävelyllä, joka lisäsi taas hyvinvointiani ja motivaatiotani kaikkeen tekemiseen. Huomasin, miten ympärilläni yhtäkkiä olikin ihmisiä, jotka auttavat minua, vaikka en ollut sitä pyytänyt.

Kykyviisaria täyttäessäni huomasin vastaavani kysymykseen: ”Tunnetko olosi yksinäiseksi…” eri tavalla, mitä olin jo vuosia vastannut. Jouduin pysähtymään kysymyksen kohdalle. Aina ennen olin vastannut sen huonoimman vaihtoehdon – ”lähes aina” – mutta nyt, nyt huomasin laittavani rastin skaalan keskivaiheille. En ollutkaan yksin. Vointini parani päivä päivältä, ja kun tilanne sen salli, saimme sovittua minulle ensi alkuun taas yhden päivän kuntouttavaa. Se tuntui silloin lottovoitolta! Tällä hetkellä uusi sopimus sallii useammankin päivän. Olen saanut toteuttaa itseäni, olen saanut tukea ja apua lähes aina, olen päässyt kokemaan uutta, olen saanut viettää ystävän kanssa enemmän aikaa ja apua on annettu puolin jos toisin…

Tiedän, ettei korona ole kaikkia kohdellut samoin. Tiedän, että joillain on tehnyt rahallisesti todella tiukkaa. Tiedän, että perheiden sisällä on käyty jos jonkinlaisia sotia, kun kaikki ovatkin kotona 24/7. Tiedän… Mutta minä ja korona… Minua ei enää pelota. En ole menettänyt läheisiäni, minulla on ystäviä, mieleistä tekemistä, pärjään ja voin tilanteeseen nähden yllättävän hyvin. Työ ja elämä jatkuu, ja olen tyytyväinen tilanteeseeni.

-J.P.-

Valmentajan havaintoja:

Kun Suomi hiljeni koronatilanteen alkaessa ja moni siirtyi kotiin etätöihin, jatkuivat asiakkaiden tapaamiset edelleen varotoimin. Työpäivät koostuivat asiakastapaamisista kuten ennenkin. Asiakastapaamiset järjestettiin pääsääntöisesti kasvokkain, mutta myös puhelimitse. Koronan aiheuttama poikkeustilanteen ja päivärytmin menetyksen myötä osa halusi myöhäistää tapaamisia iltapäivään ja iltaan tai mielellään myös viikonlopuiksi. Mutta onni on ollut whatsapp-sovellus. Viestit ovat kulkeneet itsellä työajan puitteissa ja asiakas on vastaillut tai kysellyt oman aikataulunsa mukaan.

Kun tilat menivät kiinni ja kohtaavaa työtä jouduttiin rajoittamaan viranomaisten taholta, monen asiakkaan elämässä lisääntyi yksinäisyys ja eristäytyminen ystävistä. Koulujen/kurssien loputtua etäopiskelu ahdisti, joko pelon, riittämättömän välineistön tai jaksamisen vuoksi, vaikka poikkeustila ei kaikille ole ollutkaan normaalista arjesta poikkeavaa. Sosiaaliset suhteet ovat lähes kuolleet ja monella on vaikeaa ottaa kaikki vastuu omasta opiskelusta tai elämästä yleensä. Osalla on iso pelko siitä, mitä nyt tapahtuu – etenkin, kun on yksin neljän seinän sisällä. Asiakkaat kuvaavat tunnetta niin, että pää tuntuu hajoavan palasiksi.

Kielteiset tunnetilat ja psyykkinen kuormitus näyttävät olleen yleisimpiä niiden keskuudessa, joilla oli terveysongelmia jo ennen epidemiaa. Tulevaisuuden näkymien heikkeneminen sekä toimeentulo-ongelmien paheneminen on lisännyt masennus- ja paniikkioireita. Mielenterveyden häiriöistä tai pahasta olosta kärsivien oireet voimistuivat, kun arjen rutiinit ja rakenteet katosivat. Poikkeustilan jatkuessa pidempään asiakkaat kertoivat alkaneensa arvostaa enemmän ihan arkisia asioita, kuten kuntouttavaa työtoimintaa, koulua, työtä tai jopa kaupassa/kahvilassa käymistä. Myös ohjaajan whatsapp-viesti tai puhelinsoitto ilahdutti päivää. Moni kertoikin, että yhteydenotto oli syrjäytyneelle/yksinäiselle päivän tai viikon ainoa kontakti kodin ulkopuoliseen maailmaan.

Moni silti kertoi viettävänsä aikaa puhelimessa tai tietokoneella entistä enemmän.  Näin voi pitää kiinni sosiaalisista suhteista ja löytää päivään mielekästä tekemistä. Koronavirus on muuttanut tapaamisia tai kohtaamisia, mutta läheisyyttä ihmiset kertovat kaipaavansa enemmän kuin koskaan. Joskus asiakas ei jaksa lähteä edes kävelylle, sillä kotona oleilu väsyttää. Yksittäisiä asiakkaita on tavattu ulkoilun merkeissä tekemällä yhteinen kävelylenkki luontoon ja samalla on keskusteltu olotiloista tai mahdollisista peloista sekä elämästä koronan jälkeen. Osa asiakkaista on kertonut pelkäävänsä sairastumista tai sitä, kuka käy kaupassa, ellei itse siihen pysty.

Valmentajan työssäni parasta poikkeustilassa on ollut se, että asiakaskontaktit ovat syventyneet. Kohtaamisen aikana on ollut enemmän aikaa jutella asiakkaiden kanssa sekä syventyä myös heidän asioihinsa syvällisemmin. Asiakastyössä olen kohdannut työssäni erilaisia ihmisiä monenlaisissa elämäntilanteissa. Työssäni olen vastaanottanut myös asiakkaan huolia ja hankalia tunteita esim. omaisen kuolema, lastensuojelun toimenpiteet, asunnottomuus, päihteiden käytön lisääntyminen jne. Onneksi asiakkaat puhuvat avoimesti ja pyytävät apua, niin voimme yhdessä miettiä keinoja selviytyä. Olennaista on muistaa rajata työskentelyä eli en hoida asiakasta, vaan tehtäväni on keskittyä arjenhallintaan.

Työssäni olen kaivannut eniten työpaikan yhteisöllisyyttä, jollain tasolla voisin sanoa kokeneeni asiakkaiden tavoin ”eristäytymistä maailmasta” kun kaikki viranomais- tai työasiat on hoidettu virtuaalimaailmassa eikä kasvotusten.  Silti uskon, että jatkossa meiltä kaikilta yhteiskunnassa tarvitaan entistä enemmän uusia taitoja, osaamista ja notkeutta. Maailma ei palaa ennalleen ja tulevaisuuden hahmottaminen on vasta käynnistymässä. Ihmisillä on edelleenkin tarve inhimillisiin kontakteihin, tarve tavata toisiaan ja viettää aikaa ystävien kanssa. Kuka olisi uskonut, että tällä hetkellä suurin haaveeni on normaali arki työssäni ja vapaa-ajallani.

Tuula Virkanen
UPPO-hankkeen valmentaja

”Perustaitokolikon” molemmat puolet

UPPO-hankkeessa on yhtenä rinnalla kulkijuuden tavoitteena kohdatun ihmisen osaamisen tunnistaminen, osaamisen lisääminen ja näkyväksi tekeminen – mieluusti ns. virallisilla ja konkreettisilla tavoilla. Olemassa olevia menetelmiä on näihin olemassa useita. Työelämän erilaisia kortteja voi suorittaa, osaamistodistuksia voidaan kirjoittaa ja ammatillisia tutkinnon osia suorittaa. Muutamia vain mainitakseni.

Olemme kuitenkin hankkeessa nopeasti huomanneet asian, minkä varmasti moni muukin tällä kentällä työskentelevä allekirjoittaa – osaaminen lähtee elämän perustaidoista. Ja nyt en tarkoita perustaidoilla edes pelkkiä luku-, kirjoitus- ja numerotaitoja. Tarkoitan vuorokausirytmiä, ruuanlaittoa, kodin ylläpitoa ja arkielämään kuuluvaa asiointia, esimerkiksi kaupassa käyntiä. Nämä taidot ovat ”perustaitokolikon” toinen puoli. Toiselle puolelle kuuluvat edellä mainitut luku-, kirjoitus- ja numerotaidot.

Kuten toimintakentällämme aina, ei yhtäkään tilannetta voi yleistää. Toisilla nämä ”perustaitokolikon” molempien puolien taidot ovat kunnossa ja päästään nopeasti miettimään esimerkiksi tarkempia ammatillisia taitoja ja niiden hankkimista. Toisilla taas on perustaitokolikon toisen puolen taidot hukassa, joillakin molempien.

Olen itse jäänyt pohtimaan, että voiko luku-, kirjoitus- ja numerotaitoja edes saada kuntoon ennen kuin pystyy huolehtimaan itsestään? Vai meneekö tämä toisin päin? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Varmaa vastausta ei liene olemassa. Selvää lienee ainoastaan se, että ”perustaitokolikon” molempien puolien taidot tulee olla vähintään kohtuullisesti hanskassa ennen kuin esimerkiksi opiskelu- ja työelämätaitoja voidaan puhua.

Tämä on yksi syy siihen, miksi me UPPO-hankkeessa olemme yhteistyössä Satakunnan Marttojen kanssa järjestämässä Arki sujuvaksi -kurssia. Kurssilla päästään harjoittelemaan esimerkiksi ruuanlaittoa ja hygieniataitoja. Kurssin sisältö ei ole mitään mullistavaa uutta, mutta meille tämä on tärkeä pilotti. Tulisiko näiden perustaitojen harjoittelun tukemisen olla nykyistä keskeisemmässä osassa työssämme rinnalla kulkijoina ja tulisiko nämä perustaidot nähdä nykyistä keskeisimmässä roolissa osaamisen hankkimisessa ja näkyväksi tekemisessä? Pian saamme kokemuksia. Silloin kerromme niistä lisää.

Ari Reunanen

UPPO-hankkeen projektipäällikkö