Kun ensimmäisen kerran astuin sisään Helsingin Nuorisotakuutaloon, oli minua vastassa iloiset ja lämpimät tervehdykset ihmisiltä, joita en ollut aiemmin edes tavannut. Oloni oli heti tervetullut, ja on ollut sitä joka päivä siitä lähtienkin. Tällaista palautetta ovat myös talolla käyneet nuoret antaneet. Oli tausta, olotila, ulkonäkö tai elämäntilanne mikä tahansa, talolle saa aina tulla. Ja vastassa on aina joku hymysuin tarjoamassa kahvia, välipalaa tai ihan vain aikaansa.
Nuorisotakuutaloa voisi kutsua olohuoneeksi, jossa on tilaa niin yhteiselle puuhastelulle, kuin kahdenkeskeisellekin keskustelulle. Tilan upottavat sohvat, lämpimät viltit ja kahvin tuoksu kutsuvat löhöilemään ja vaihtamaan päivän kuulumisia. Tunteita voi purkaa esimerkiksi suositussa Skipbo-pelissä tai halailemalla talon omaa Jasminalle-pehmolelua. Nuorisotakuutalon yksi tavoitteista on nuorten normaalin arkirytmin tukeminen, ja moni nuori onkin tullut talolle iloisena ja helpottuneena siitä, miten on saanut aikaiseksi lähteä kotoa ”ihmisten ilmoille”.
Se, mikä minua on Nuorisotakuutalon työntekijöiden toiminnassa ja ilmapiirissä erityisesti ihastuttanut, on aito kiinnostus. Nuorisotakuutalolla kaikki kohdataan ja hyväksytään sellaisina kuin he ovat. Se, mitä ihmiselle kuuluu, ei ole vain ilmoille heitetty tyhjä fraasi, vaan vastausta todella odotetaan. Keskustelu talolla on luottamuksellista, välittävää ja kannustavaa. Tämä ei suinkaan rajoitu vain työntekijöiden ja nuorten väliseen kommunikaatioon, vaan toimii myös työntekijöiden välillä. Kun eräänä väsyneenä päivänä tirautin talolla töihin tullessa muutaman kyyneleen, sain halauksen työkaveriltani. Tirautuksen mahdollisti se ajatus, että myös se on talolla hyväksyttävää. Eivät työntekijätkään aina jaksa, eikä se ole oletusarvokaan.
Kaksi kuukautta on lyhyt aika, mutta siinä ehtii myös tapahtua paljon. Olen harmistuneena joutunut kertomaan tutuille nuorille, että työsuhteeni päättyy pian. Viimeiset halaukset eivät ole helppoja varsinkaan silloin, kun nuori on rohkaistunut kertomaan minulle asioita, joita kukaan muu ei ole koskaan vielä kuullut. Silloin sitä niin haluaisi kertoa toiselle, että kyllä me vielä tapaamme, mutta en minä voi valitettavasti sellaista luvata. Vaikka hyvästit ovat vaikeita, mieltä lämmittävät ihanat kohtaamiset ihmisten kanssa, nuorilta saadut luottamuksen osoitukset sekä yhdessä jaetut ilot ja surut. Ollaanhan jatkossakin kiinnostuneita toisistamme?
Te kaikki, niin Nuorisotakuutalon nuoret, kuin työntekijätkin, olette syy siihen, miksi tämä ala on mielestäni paras maailmassa, kiitos siitä!
/Annika Lehtola
Annika työskenteli kesätyöntekijänä Helsingin Nuorisotakuutalolla kesällä 2019.