Tunnistammeko ammattilaisina ahdistuksen juurisyitä vai näemmekö vain diagnoosin, joka ohjaa ammatillista toimintaamme?
Valmennustyössä olen paljon pohtinut kohtaamisen merkitystä. Millaisin silmälasein katsomme nuorta tai aikuista tämän saapuessa hivenen jännittyneenä ja epävarmana tapaamiselle. Millä tavoin luomme hänelle tunteen välittävästä sekä arvostavasta läsnäolostamme? Osaammeko erottaa hetken, jolloin tehtävänämme on vain kuunnella myötätuntoisesti tai hetken, jolloin on hyvä “haastaa” nuorta lempeästi eteenpäin? Miten reagoimme kuullessamme ahdistuksen taas ottaneen vallan tai kun nuori kuvailee kaiken tuntuvan turhalta?
Nuoren aikuisen saapuessa Varpu- tapaamiselle, huomaan hänen puheestaan viimeaikana lisääntyneen ahdistuneisuuden. “No ei oikein mikään taas toimi”, “kaikki ahdistaa” lausahdukset ruokkivat helposti mielikuvaa yleisen ahdistuneisuuden häiriöstä, joka monella nuorella diagnoosilistauksessakin esiintyy. Mitä tuo ahdistuneisuus pitää sisällään kenenkin kohdalla?
Pohdimme nuoren kanssa yhdessä, mihin keskittyisimme tällä Varpu-valmennus kerralla. Ahdistus- keskustelukortit (PERHE GO) tuntuvat nuoresta hyvältä vaihtoehdolta käydä läpi mielen päällä olevia asioita.
Levitämme kortit yhdessä pöydälle, kaikki 60 korttia, jotka on jaettu eri teemoihin. “Kortit auttavat tunnistamaan ja sanoittamaan ahdistuksen kokemusta ja sen taustalla olevia kehollisia reaktioita, toimintamalleja, ajatuksia ja tunteita”.
Sanoitan tehtävään olevan varattu hyvin aikaa ja nuoren voivan rauhassa käydä kortti kortilta niitä läpi sekä pohtia, millä tavoin ahdistus on viime aikoina elämässä näyttäytynyt.
Huomaan hänen alkavan prosessoida ääneen ajatuksiaan. Nuori toteaa, että “Teenkin tämän tehtävän niin, että poissuljen ensin kaikki ne kortit, joita en koe itselleni sopiviksi”. Vastaan tämän olevan hyvä idea ja sanoitan, kuinka pilkkomalla asioita palasiin, helpottuu asioiden jäsentäminen ja tilanteen hahmottaminen.
Nuori käy ääneen dialogia itsensä kanssa ja esittää välillä tarkentavia kysymyksiä. Tarjoan hänelle esimerkkejä, mutta pyrin keskittymään siihen, etten ohjaa sanoillani ja kysymyksillä hänen ajatuksiaan. Kortit hupenevat asteittain ja välillä nuori sanoittaa ääneen, että “tämä taas liittyy suoraan mun nepsy-haasteisiin, ei niinkään ahdistuneisuuteen”. Alammekin keskustella tehtävän lomassa tunteista ja siitä, että ahdistus on normaali olotila, monesti seurausta jostakin ja että tunteitaan ei pitäisi arvottaa tai antaa niille liikaa painoarvoa. Tunteiden takana on yleensä tarve, jokin, mikä monen tunteen yhteen nivoutuessa johtaakin ahdistuksen tunteisiin ja mieli alkaa pyöriä tornadon lailla. Kuinka löytää juurisyy, josta moni tunnetila lopulta kumpuaa.
Yksi kerrallaan nuori poistaa pöydältä sellaisia kortteja, jotka eivät enää kuvaa hänen ajatusmaailmaansa. Kuulen hänen samalla sanoittavan ääneen, “ei mulla enää noita fiiliksiä ole ja tuonkin ole saanut työstettyä jo pois”. Kehun häntä työskentelyn aikana ja kannustan pohtimaan rauhassa korttien herättämiä tuntemuksia. Joistakin korteista nuori toteaakin myötätuntoisesti, “ voi miten monet asiat voivatkin tässä maailmanajassa ahdistaa ja ei mulla onneksi ihan tuollaisia ajatuksia ole ollut”.
Pikkuhiljaa lähestytään niitä ajatuksia, joiden kanssa on vielä työskenneltävää. Keskustelemme siitä, ettei tavoitteena ole nolla-ahdistuksen tila vaan hyväksyvä tietoisuus, että ajatuksia ja tunteita tulee ja menee. Kuinka niiden kanssa voisi arjessa toimia ja näin ylläpitää omaa toimintakykyään. Keskustelemme vireystilan säätelystä ja pohdimme ääneen kummasta ääripäästä on helpompi palata toimijuuteen. Kuinka alavireisessä vetämättömässä olossa voi toisinaan antaa itselleen luvan kaivautua peiton alle armollisesti ja toisinaan lähteä liikkeelle ulos kävelemään. Kuinka toiminta ja liikkeelle lähteminen tuo nopeasti jotain muuta ajateltavaa.
Kehon ja mielen ollessa ylivirittyneessä tilassa, tuhansien ajatusten laukatessa pään sisällä on opeteltava juuri ne itselle sopivat keinot mielen ja kehon rauhoittamiseksi. Hyväksyvällä äänellä hiljaa mielessään voi sanoa itselleen; “Olen turvassa”, “kaikki on hyvin, nyt on näin, mutta tämäkin menee ohi”. Kuinka siivoaminen tai esineiden ja tavaroiden systemaattinen järjestely ja lokeroiminen voivat samalla auttaa mieltä pilkkomaan ja käymään läpi ahdistavia tekijöitä elämässä. Joillekin luontoon lähteminen, kaverille soittaminen, musiikki tai kehollinen liike, kuten tanssi auttaa purkamaan ahdistavia ajatuksia ja kehomieli palaa helpommin takaisin optimaaliselle vireystasolleen.
Käymme läpi nuoren valitsemia kortteja ja pohdimme keinoja miten arkisissa hetkissä on mahdollista vaikuttaa mieltä haastaviin ahdistuksen tunteisiin. Lopuksi pöydälle jääneiden korttien kohdalla nuori toteaa helpottuneesti; Nämäkin asiat, jotka joskus vielä olivat isoja ja painavia, tuntuvatkin nyt aika pieniltä ja hallittavilta jutuilta”. Moni asia on mennyt eteenpäin ja konkreettinen työskentely nostaa näkyväksi edistymistä.
Mistä ahdistuneisuudessa on sitten kyse, onhan se nykypäivän valossa noussut kansanterveydelliseksi ilmiöksi yhä nuorempien kohdalla. Nuorten lisääntynyt pahoinvointi on seurausta monien asioiden summasta, jossa tulevaisuus näyttäytyy helposti pelottavalta ja usko omiin kykyihin, taitoihin ja vahvuuksiin tuntuu hataralta. Kuinka paljon yhteiskunnan vaatimukset nuoria kohtaan ovat lisääntynyt ajasta, jolloin lokerointi oli vähäisempää. Palvelujärjestelmiin peilatessa on helppo todeta, että yhä nuoremmilta vaaditaan enemmän itseohjautuvuutta, rohkeutta asettaa rajojaan, kykyä luovia digiviidakossa ja oppimisalustoissa, kykyä hahmottaa ja suunnitella tehokasta tulevaisuuden polkua, jossa edellytetään toiminnanohjausta sekä taitoa osoittaa olevansa oman elämänsä asiantuntija jo hyvin varhaisessa vaiheessa.
Terveyden ja hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että tietoa on tullut lisää, mutta onko diagnoosiluetteloissa vaarana, ettei nuori enää tunnista itsessään muuta kuin luettelon epämääräisiä kirjainlyhenteitä. Toipuminen ja minän vahvistuminen on prosessi eikä sitä edesauta kiire. Ammattilaisen on aika kyseenalaistaa, voidaanko viiden kerran tapaamisilla tai kolmen kuukauden palvelulla saada aikaan sellaista vaikuttavuutta, joka johtaa nuoren vahvistumiseen. Meidän on ammattilaisina syytä pohtia, voimmeko tehdä jotakin toisin ja kehittää sekä omia että rakenteiden toimintamalleja nuorten tarpeita vastaaviksi.
Identiteettikehityksen näkökulmasta kuka olen ja mitä elämältäni haluan ovat merkittäviä kysymyksiä, joiden selvittämiseen nuori tarvitsee aikaa sekä vahvaa turvallisen aikuisen ohjausta. Aikuista, joka katsoo myötätuntoisesti, on läsnä, näkee ja kuuntelee arvostavasti sekä uskoo nuoreen. Aikuista, joka ymmärtää diagnoosien taakse sekä ohjaa löytämään arkea vahvistavia keinoja kohti parempaa elämänlaatua. Aikuista, joka ei pyri tarjoamaan ratkaisuja, vaan valmentaa nuoren mieltä löytämään ratkaisut itse. Aikuista, joka ei tuomitse eikä vähättele, vaan sparraa nuorta kohti omannäköistä polkua huomioiden tämän vahvuudet, voimavarat sekä unelmat. Aikuista, joka sanoo “ tämä nuori tekee vielä ihmeitä”.
Se, että osoittaa toisen olevan merkityksellinen, saa siivet kantamaan.
Tämä kirjoitus on toteutettu yhteistyössä nuoren valmentautujan kanssa.
Varpu-hanke (ESR+) toteuttaa kuntouttavaa valmennusta nuorille aikuisille Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa Valo-Valmennusyhdistyksen sekä Live-säätiön toimesta 30.10.2026 saakka.
Varpu-valmennuspolku räätälöidään vastaamaan nuoren tarpeita ja siinä korostuvat rinnalla kulkeva tuki, kohtaamisen merkitys sekä monialainen yhteistyö palveluverkoston kanssa. Varpu-hankkeessa on pilotoitu myös ammattilaisille suunnattua kehittämisyhteisö verkostotoimintaa, jossa paneudutaan ajankohtaisiin ilmiöihin sekä tuodaan esille vahvasti nuoren ääntä maakunnissa.
Tekstin on kirjoittanut Miia Saarinen, Varpu-hanke.