Meillä ihmisillä on tapana rakentaa henkilökohtaiset mielikuvamme siitä, mikä on normaalia. Monesti tällaiset käsitykset perustuvat kollektiiviseen arvottamiseen ja ymmärtämiseen, eli normeihin. Sitä, mikä ei ole normaalia, emme välttämättä helposti ymmärrä. Saatamme myös kokea erilaisia ennakkoluuloja kohti meille itsellemme vieraita asioita. Saatamme ”tietää” yllättävän paljon meille vieraista asioista. Esimerkiksi 13-vuotias nuori saattaa omasta mielestään tietää ja ymmärtää maailmasta enemmän kuin vanhempansa. Ja tämä on silloin tälle nuorelle todellinen kokemus, vaikka me muut sanoisimme hänelle, että ei, et voi vielä mitenkään ymmärtää enemmän. Tai yleinen mielikuva, stereotypia, nuorena asunnottomaksi ajautuneesta voi olla esimerkiksi nuhjuinen, sellainen, ettei se ei ole osannut hoitaa asioitaan, niin kuin aikuisena pitäisi. Varsinkaan silloin, jos se on ollut jatkuvasti asunnottomana. Että puuttuu se elämänhallinnan taito ja moraalinen vastuun kantamisen kyky ja käsitys siitä, että elämää tulisi hoitaa hyvin. Tai että ihminen on jotenkin paha, että hän tekee välinpitämättömyyttään tai tarkoituksella huonoja valintoja. Mutta.
Haastattelemieni Suomessa nuorena pitkäaikaisesti asunnottomuutta kokeneiden henkilöiden elämäntarinoista paljastui ehkä hieman odottamattomiakin yhteneväisyyksiä: yllättävän moni heistä on aloittanut muista perheenjäsenistä tai itsestään huolehtimisen jo alakouluiässä ja osa jopa varhemmin. Osa on alkanut hoivata sairaita vanhempiaan, sellaisia, jotka eivät ole kyenneet huolehtimaan omasta tai kodin puhtaudesta. He ovat käyneet kaupassa ostamassa perheelle ruokia. Ja joskus laittaneet sen. Erityisesti jos ovat olleet naispuolisia. Osa on alkanut varastaa ruokaa hillitäkseen nälkäänsä. Osa on alkanut harjoittaa liiketoimintaa jo 11-vuotiaana, ja myynyt esimerkiksi varastamaansa tavaraa tai vanhempiensa lääkkeitä. Nämä lapset ovat olosuhteiden pakosta tai niiden myötä ymmärtäneet, että on normaalia, että yläasteikäinen varastaa ruokansa ja juomansa alkoholin kaupasta. He ovat ymmärtäneet, ettei vanhempien tehtävä ole vastata heistä. Vaan heidän itsensä.
Minusta tämä kuulostaa siltä, että nämä lapset vanhempineen ovat olleet melko yksin arjesta selviytymisensä kanssa. Sosiaalitoimi ja lastensuojelu tulee mainittua haastatteluissa muutamaan otteeseen, mutta melko hatarassa valossa. Huomattavasti useammin avun on tarjonnut kaverin äiti. Sosiaalityö näyttäytyy (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) haastatteluissani melko kaukaisena hallinnollisena saarekkeena, jolle ei kerrota kaikkea tai josta ei koeta olevan hyötyä.
Se, että ainoastaan yksi haastattelemistani henkilöistä kertoi hänellä olleesta pitkäaikaisesta sosiaalityöntekijästä, joka oli uskonut häneen, kun hän ei enää itsekään uskonut, tai se, että moni kertoi, ettei kokenut asunnottomana sosiaalityössä asioimisesta olevan mitään hyötyä, saa minut valtavan hämmästymisen valtaan. Onko todella näin? Ovatko asunnottomuudessa elävien nuorten kokemukset tai odotukset yleisemminkin ottaen sosiaalityöstä sellaiset, ettei asiakkuudesta olisi mitään hyötyä? Ja jos ovat, on meidän sosiaalityöntekijöiden syytä katsoa peiliin ja pohtia, kuinka ihmeessä olemme onnistuneet heittämään asunnottomuutta kokevat nuoret ulos siitä palvelujärjestelmästä, jonka pitäisi olla heidän turvaverkkonsa. Minkälaisia odotuksia näille nuorille on sosiaalityössä asetettu? Kuinka moni sosiaalityöntekijä on kysynyt heiltä elämästä ennen palveluihin tuloa ja ymmärtänyt, että ihminen saattaa oireilla esimerkiksi liian aikaisin itselleen asetuttuja, liian suuria saappaita? Sen sijaan, että ajattelisi, että tässä on taas yksi, joka vetää kaiken minkä käsiinsä saa, eikä kykene sitoutumaan yhtään mihinkään. Anteeksi jos edeltävä lause kuulosti rumalta. Mutta yllättävän paljon sosiaalityöltä kuulee sitä, etteivät nuoret vaan sitoudu.
Näen tässä kohtaa oven, joka kannattaa molemmilta puolilta avata uudelleen, uusin käsityksin. Meidän sosiaalityöntekijöiden tehtävä on katsoa asiakasta silmiin ja kysyä, että hei, miten menee ja kuinka voisin auttaa sinua. Tulla luo, lähestyttävämmäksi ja luotettavammaksi. Ihmisestä ja ihmisyydestä kiinni pitäväksi.
/Jenni Mäki