Työelämäosallisuus on pitkästä aikaa noussut otsikoihin aktiivimallin, osallisuustulon ja aktiivisen työnhaun mallien kautta. Keskustelua on käyty pitkälti mielikuvin: otsikot ovat kirkuneet pakkotyötä, niskalaukauksia, laiskoja työttömiä nahjuksia ja lammasmaisia työnantajia. Presidenttiehdokkaat ovat ottaneet kantaa asiaan muun muassa raflaavilla mainoksilla siitä, miten ne jotkut muut kuittaavat ahkeran työsi hedelmät fattan luukulta. Ammattijärjestöt lähtivät keskusteluun toistaen puoluejohtajien raflaavia kielikuvia ja jakaen poliittisten lehtien ad hominem -argumentoituja väitteitä että lakiesitysten arvostelijat ovat itse vääränlaisia ihmisiä jotka asuvat väärillä postinumeroalueilla ja ovat opiskelleet yhteiskunnan varoin liian pitkään ollakseen oikeutettuja arvostelemaan hallituksen yrityksiä parantaa työllisyyttä.
Kuten niin usein, tässäkin keskustelussa mustavalkoinen joopas-eipäs -väittely peittää alleen sen itse asian: meillä on aivan liikaa ihmisiä, joilla ei ole töitä eikä nopeaa mahdollisuutta työllistyä. Että tarjolla ei ole omaan elämäntilanteeseen sopivia palveluita, jotka auttaisivat kohti koulutusta tai työmarkkinoita. Että tekoälyn tekemä analyysi omasta elämäntilanteestasi ja järjestelmän päälle lätkäisemät kotiläksyt CV:n tallentamisesta nettipankkiin tai infotilaisuus isossa auditoriossa kolmen kuukauden välein karenssin uhalla eivät pääsääntöisesti johda työllistymiseen. Kansalaisen tulee sitten raportoida kaikki tämä tekeminen säännöllisesti isolle kansalliselle keskustietokoneelle (tai niiden farmille), joka analysoi onko hänen aktiivisuutensa ollut riittävää ja oikein suunnattua. Epäuskoinen hymy nousi huulille viimeistään, kun yksi presidenttiehdokkaista ilmoitti George Orwellin teosten innoittaneen häntä.
Lähes kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että niin yksilön kuin yhteiskunnankin etu on, että ihminen tekee arjessaan asioita jotka kokee mielekkäiksi ja saa riittävän, säännöllisen elannon. Suunnilleen tähän se helppo osuus kuitenkin loppuukin. Osallistuin itsekin keskusteluun sosiaalisessa mediassa ja kutsuin muun muassa Akavan puheenjohtajan Sture Fjäderin kylään meille tutustumaan siihen, miten moninainen ja kompleksinen yksittäisenkin ihmisen tilanne usein on – puhumattakaan siitä erilaisten tilanteiden kirjosta jonka ratkaisemiseen tarvitaan usein keskenään järjestelmätasolla ristiriitaisia keinoja. (Sture, tämä tapaaminen vielä järjestetään, kiitos lupautumisesta kohtaamaan kysymyksen eri näkökulmat.) Yhtään keskustelijoiden eteeni maalaamaa laiskaa, tyhmää ja ahnetta työtöntä en kuitenkaan ole tavannut, vaikka kuljemme vuosittain tuhansien työttömien rinnalla kohti heidän oman elämän onnistumisia, koulutusta ja työelämää eri puolilla Suomea.
Nyt keskustelussa olevat aktiivisuusvelvoitteet, viranomaiskontrollin lisääminen ja työttömille suunnatut sanktiot tuntuvat peliteollisuuden luvatussa maassa itsessään omalta peliltään, jossa onnistunut pääsee vähitellen tasolta toiselle mutta epäonnistunut tippuu pelin alkuun ja menettää epäonnistuessaan aina yhden elämän. Pelillistämistä onkin jo pitkään tutkittu yhtenä sosiaalityön, sosiaalisen vahvistamisen ja heikossa asemassa olevan ihmisen tukemisen muotona. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että pelillistämisen käsite ja tarkoitus on ymmärretty väärin. Pelillistämistä käytetään keinona, kun halutaan luoda tilanne, jossa ihminen saa onnistumisen kokemuksia pienten tavoitteiden saavuttamisesta, pääsee pienin askelin eteenpäin, ja epäonnistuessaankin pystyy hyödyntämään jo saavuttamiaan oppeja ja jatkamaan siitä, mihin jäätiin – kanssapelaajien kannustamana ja tukemana. Jos heittäytyisin mielikuvien maailmaan, tuntuisi siltä, että vanhat gladiaattoriareenat ja asemansa saavuttaneen henkilön peukalonheilautus ovat innoittaneet tätä pelikehitysprojektia enemmän kuin suomalaiset menestystarinat, joissa opitaan hauskalla tavalla esimerkiksi mistä ruoka ja juoma tulee ja miten tärkeää on pitää hyvä huoli luonnosta, eläimistä ja ihmisistä ympärillä.
Silläkin uhalla että maalaan itseni nurkkalampaaksi (olenhan jo aiemmin kertonut kantavani kunnialla kukkahattua), haluan yhä sanoa: Myönteisyys synnyttää lisää myönteisyyttä. Onnistumisen kokemukset ruokkivat uusia onnistumisen kokemuksia. Kannustus ja terveen, myönteisen itsetunnon tukeminen kannustavat ihmisiä eteenpäin omassa elämässään ja tukemaan myös läheisiään eteenpäin. Myönteinen ihmisten kohtaaminen ja motivoiminen kasvattaa ihmisten uskoa ei vain itseensä, mahdollisuuksiinsa ja tulevaisuuteensa vaan samalla yhteiskuntaan, päättäjiin ja siihen että osallistumisessa on kaikissa tilanteissa järkeä. Vastavuoroisesti kyttääminen, pienimmästäkin epäonnistumisesta rankaiseminen sekä jatkuva tarkkailu ja tietokonejärjestelmien järjestelmällinen tekoälyllä ryyditetty toiminnan onnistumisen tai epäonnistumisen analysointi synnyttää suurella todennäköisyydellä epäluottamusta, passiivisuutta, ja lopulta avointa vastarintaa.
Päättäjät, me pystymme rakentamaan yhdessä järjestelmän joka vahvistaa myönteisesti ihmisiä, heidän osallisuuttaan ja osallistumistaan. Järjestelmän joka kannustaa ja motivoi, palkitsee onnistumisista ja auttaa eteenpäin myös vastoinkäymisten kohdalla. Järjestelmän joka ottaa kaikki mukaan eikä jätä ketään ulkopuolelle – mutta antaa myös tilaa hengittää, rakentaa uskoa itseensä ja läheisiinsä ja lähteä siitä turvallisin, omien jalkojen kokoisin askelin eteenpäin. Kaikkein mielenkiintoisinta on se, että tällainen järjestelmä ei ole yhtään sen kalliimpi kuin ihmisten kontrollointiin, valvomiseen ja rankaisemiseen valjastettu järjestelmä: Tekoäly voidaan valjastaa kannustamaan eteenpäin myönteisesti ja tarjoamaan ihmistä aidosti tukevia palveluja – tai ohjata toisen ihmisen luokse keskustelemaan silloin kun tekoälyllä ei vielä ole vastauksia. Niitäkin tilanteita tulee, ja se on inhimillistä. Viranomaiset voidaan valjastaa etsimään ihmisille töitä ja tarjoamaan juuri heidän tilanteeseensa sopivia palveluita, jotka tuotetaan julkisesti ja yksityisesti ihmisten rinnalla kulkien. Ja silloin kun ihmisellä on itsellä koulutus ja keinot – voidaan luottaa ihmiseen ja hänen kykyynsä tehdä oman elämänsä, läheistensä ja yhteiskunnan kannalta järkeviä asioita myös silloin kun palkkatöitä ei ole tarjolla.
Hallituksen ministerit haastoivat kertomaan vaihtoehdon. Se on hyvin yksinkertainen: Kunnioita ihmistä. Usko ihmiseen. Luota siihen, että hyvät asiat luovat lisää hyviä asioita. Tarjoa luottamusta ja kannusta onnistumiseen, niin saat takaisin luottamusta ja koet myös itse onnistumisia. Samalla opimme paljon ihmisestä. Parhaimmillaan myös omasta itsestämme.
Kimmo Kumlander, toiminnanjohtaja